Kun elämä yllättää..

Elämä ei mene aina niin kuin uskoisi ja toivoisi, niin kuin ei mennyt mulla tälläkään kertaa. Tämä on nyt jo kolmas kerta kun kirjoitan postausta siitä, kuinka en vieläkään päässyt haluamaani yliopistoon opiskelemaan. 

Viime kesänä päätin että lähden metsästämään mun omia unelmia ja että jätän kauppatieteelliseen pyrkimisen sikseen ja lähden tavoittelemaan mun alkuperäistä unelmaa, arkkitehdin ammattia. Tiesin, että hakeminen ei tule olemaan helppoa ja laitoin kaiken peliin. Voin sanoa käsi sydämellä tehneeni kaikkeni koulupaikan eteen ja pääsykokeista jäänyt hyvä fiilis vahvisti tunnetta, että tänä vuonna koulupaikka aukeaa. Noh, kuinkas kävikään. 28.6. klo 8:15 opintopolusta iskeytyi totuus vasten kasvoja; peruuntunut. Soitin opintotoimistosta omat pääsykoepisteeni välittömästi enkä ollut uskoa korviani kun joku pirteä nainen kertoi pisterivini puhelimessa. Valmennuskurssilla kehitys ja oppiminen oli todella huimaa, eikä pisterivi näyttänyt sitten ollenkaan siltä, mitä odotin. En vieläkään tiedä mitä on tapahtunut enkä varmaan koskaan saa tietääkään. Vaikka arvioinnissa olisikin tapahtunut virhe, en usko sen tulevan ilmi missään vaiheessa. Omia töitä ei saa käydä edes katsomassa kuten muissa pääsykokeissa saa, sehän vain pahentaa tätä tuskaa.

Noh, yksi paikka sieltä kuitenkin napsahti. Taistelin hävettävän vähällä panostuksella itselleni paikan Metropolian AMK:n Rakennusarkkitehtuuri -koulutuksesta, vieläpä aivan huikein pistein. Sitäkään en tiedä, miten nuo pisteet noin hyviksi nousi, mutta pääasia että alan koulupaikka on plakkarissa. 

Nyt en sitten tiedäkään että mitä ihmettä tekisin. Torstaista lähtien en ole muuta tehnytkään kuin pohtinut mahdollisia koulupaikkakysymyksiä eikä asia ole vielä(kään) ratkennut. Arkkitehti musta ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa tulee, sitä ei tarvitse edes miettiä. Kohti niitä arkkitehdin unelmia on onneksi olemassa useampi polku, joko suoraan yliopistoon tai ammattikorkean kautta maisterivaiheeseen, eikä niistä toinen ole varmaankaan sen parempi eikä huonompi. Ehkä tälläkin on taas joku tarkoitus jota en vain vielä osaa ajatella. 

Aluksi tuntui että kaikki lähti alta, mutta nyt ajatukset on jo tasaantuneet. Elämä vie, antaa mahdollisuuksia ja kuljettaa, pitää vain oppia tarttumaan niihin mahdollisuuksiin ennen kuin on liian myöhäistä. Unelmat on raastavia, toteutus ei ole helppoa mutta siihen uskon, että lopussa kiitos seisoo. Kliseistä tekstiä, kliseisiä ajatuksia, mutta silti niin aitoa. Jos yhden asian oon päättänyt, niin sen, että en luovuta ensimmäisen yrityksen jälkeen enkä anna yhden koulupaikan vaikuttaa mun onnellisuuteen. Loppujen lopuksi tulen päätymään just sinne minne kuulunkin, arkkitehtitoimistoon suunnittelu- ja mallinnusohjelmien taakse toteuttamaan itseäni ♥︎

Kuvat: Tytti-Kaarina Myöhänen